Voiko tilalla vaikuttaa turvallisuudentunteeseen? Osa 2

Ympäristöllä on meihin valtava vaikutus, vaikka sitä ei ehkä tule ajatelleeksi. Ympäristö ohjaa käyttäytymistämme, päätöksiämme, huomiotamme, tunteitamme, stressitilaamme. Ympäristö luo kaikelle toiminnallemme raamit, joiden sisällä teemme sitten teemme parhaamme. Ei siis ole lainkaan toisarvoista, minkälaisessa ympäristössä elämme ja työskentelemme.

Olemme kuitenkin varsin harjaantumattomia havainnoimaan ympäristömme vaikutuksia itseemme. Tai oikeammin, ihmisellä on käsittämätön kyky sopeutua ympäristöönsä, ja havahdumme vasta kun sopeutumiskykymme alkaa olla koetuksella.

Meidän pitäisi alkaa vaatia itsellemme sopivampia ympäristöjä. Nykyaikaiset ympäristöt vaativat meiltä usein tarpeettoman paljon sopeutumista ja selviytymistä sen sijaan, että voisimme käyttää energiaamme hyödyllisemmin.

Kuva Pixabay Tumisu

Ensimmäisessä osassa 29.3.2022 käsitteltiin tilakokemusta erilaisten ihmisten näkökulmasta. Tässä tilaa tarkastellaan yleisemmin turvallisuuden kokemuksen kannalta, herätellään ensin aisteja ja ajatuksia, ja lopuksi vielä muutama sana työympäristöjen mahdollisesta turvattomuudesta.

Nykyään harva ympäristö on enää teknisesti turvaton, mutta turvallisuuden kokemukseen voitaisiin kiinnittää paljon enemmän huomiota. Turvallisuuden tunne on yksi perustarpeistamme, ja sen varmistaminen pitäisi olla myös rakennetun ympäristön keskeisiä tavoitteita. 

Fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista turvallisuutta

Ympäristön herättämää turvattomuutta on monenlaista. Saatamme kokea fyysistä turvattomuutta, olla ympäristössä fyysisesti uhattuna tai uhan kohteena. Näin silti, ettei ympäristössä olisi varsinaisesti turvallisuutta uhkaavia tekijöitä, pelkka uhan kokeminen riittää. Ympäristö voi uhata psyykkistä turvallisuuttamme herättämällä ei-toivottuja mielikuvia ja tunteita sekä vaikuttamalla käsitykseemme toimia ja pärjätä ympäristössä. Sosiaalisesti ympäristö tuottaa turvattomuutta vaikuttamalla ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin epäedullisesti tai rajaamalla mahdollisuuttamme hallita näitä kohtaamisia. 

Ennen kuin jatkat lukemista, varmistu että haluat tietää lisää. Kun alkaa havainnoida ympäristönsä epäkohtia, ne saattavat alkaa muuttua todelliseksi rasitteeksi.

Aloitetaan fiilisteleminen: istuisitko kuvan tuoliin? Miltä istuminen siinä tuntuisi?

Kuvan alkuperä tuntematon

Monet sanovat etteivät istuisi, vaikka nojatuoli vaikuttaa tukevalta, takana on ehyt seinä ja seinällä kevyt taulu. Kuva luo kuitenkin uhan siitä, että joku pääsisi lähestymään takaa ja yläviistosta, kumpikin suuntia jotka koemme primitiivisesti vaarallisina. Myös tuolin kuluneisuus ja likaisuus aiheuttavat joissain reaktioita.

Entä tämä sisääntulonäkymä? Pysähdy hetkeksi kuvaan äärelle, ja kuulostele tuntemuksiasi ja ajatuksiasi.

Kuva P. Wäistö

Sisääntulot ovat nykyään harvoin suunniteltuja tarpeemme huomioiviksi. Vanhan suunnittelutradition mukaan tilan tulisi ensin toivottaa tulija tervetulleeksi, antaa tulijan rauhassa hahmottaa tila, antaa hänelle selvät visuaaliset ohjeet miten tilassa tulisi toimia, ja mahdollistaa toiminta helposti ja sujuvasti. Tämä näkymä saattaa tuntua hämmentävältä, se ei anna riittävästi kognitiivisia ohjeita ja ohjaa huomiota moneen suuntaan. Tulija voi kokea uhkaa tulla naurunalaiseksi tai tehdä ainakin vääriä valintoja tilassa. Olemme valmiiksi ärsyyntyneitä tai vaivaantuneita löytäessämme viimein neuvonnan – joka on muuten vasempien portaiden jälkeen, heijastavan pleksin takana, katonrajassa olevan kellon alla.

Viimeisenä tällainen tilanne: olet matkalla kuvaajan paikasta portaiden jälkeen vasemmalla avautuvaan käytävään. Miten reagoit? Mihin reagoit?

Kuva P. Wäistö

Julkiset tilat joudutaan usein suunnittelemaan muuntojoustaviksi. Usein tällaiset torialueet ovat kauppakeskuksissa kuitenkin tyhjillään, ja alistavat käyttäjät monenlaisille tuntemuksille. Kuvan ottohetkellä kävely laajan, avoimen lattian ylitse ja jättiläisen portailla istuneiden, kahvitauolla olleiden työmiesten editse vaati lisäannoksen henkistä päättäväisyyttä.

On toki todettava, että tilojen suunnittelu on monien asioiden tasapainottelua, ja myös käyttäjän tarpeet ja mielentila vaikuttavat siihen, miten uhkaavaksi tila koetaan. Uskallan kuitenkin väittää, että nykyisiä tiloja suunnitellaan ehkä jo liiankin rationaalisesti.

Samat tilanteet vaikuttavat työtiloissakin

Miten tilan luoma turvattomuus näkyy työtiloissa? Samalla tavalla kuin muuallakin: tila luo fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen turvattomuuden uhkaa, valitettavasti usein varsin tahattomasti ja tarpeettomasti.

Fyysisen turvattomuuden uhkaa syntyy mm. tilajärjestelyissä, joissa työntekijät joutuvat työskentelemään näkymiltään ja avaruudeltaan liian avoimissa työtiloissa. Liian avoimet työympäristöt eivät ole ihmiselle luontaisia, varsinkin sivuilta ja takaa. Aiemmin avotiloissa käytettiin runsaastikin sermejä rajaamassa näkymiä ja suojaamassa työhönsä keskittyvää. Ilman suojaavia rakenteita osa työntekijän alitajuisesta energiasta menee ympäristönsä tarkkailuun. Se on primitiivinen, alitajuinen toimintatapamme.

Modernit työtilat kuormittavat meitä myös psyykkisesti. Työmme on hajautettu tilassa useampaan pisteeseen, ja vaikka liikkuminen päivän aikana on fyysisesti hyödyksi, se keskeyttää työntekoa ja kuormittaa kognitiivista kapasiteettiamme. Usein työntekijä onkin eräänlainen ’ajopuu’ eikä siksi ole tavatonta, että hän stressaa jo ennen toimistolle tuloaan, saako työpäiväksi juuri itselleen sopivimman työpisteen vai onko joku ehtinyt ensin. Aiemmin ’kilpailtiin’ vain rajallisista parkkipaikoista, nyt myös työpisteistä.

Nykyiset toimintaympäristöt on usein rakennettu sosiaalisuuden ympärille, mutta kaikki eivät ole sosiaalisesti ohjautuvia, ainakaan työpaikallaan. Olisi tärkeää, että työympäristöt eivät tietoisesti tai alitajuisesti arvottaisi tietynlaista käyttäytymistä, vaan että jokainen persoona voisi kokea työympäristön ja sen kulttuurin tähtäävän ensisijaisesti tuottavaan ja laadukaaseen työsuoritukseen.

Onnistunut tila on monen asian summa

Kaikesta tästä saa ehkä huumorintajuttoman vaikutelman? Se ei ole tarkoitus. Tarkoitus on herättää ajattelemaan, miten suuri rooli tiloilla ja ympäristöllämme on, ja miten huomaamattaan ne saattavat aiheuttaa meissä turvattomuutta.

Turvallisuus ei ole vaihtoehtoinen tavoite. Hyvällä suunnittelulla tiloista saadaan kaikkea mitä halutaan: moderneja, innostavia, kiinnostavia – ja fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti turvallisuutta lisääviä.

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.

Hidas kuoriutuminen konsultista tutkijaksi

Ensimmäinen tutkimusartikkeli on jo paremman puolella, ja sen myötä on tullut mietittyä matkaa ‘edellisestä elämästä’ tähän pisteeseen. Konsutti ja tutkija kun ovat lähes toistensa vastakohtia. Matka roolista toiseen vaatii näköjään ainakin tältä konsultilta perinpohjaista uudistumista, eikä mikään ei ole enää ennallaan.

Yrityskonsutti – tehtävä joka herättää kaikissa mielikuvia ja tunnelmia. Monet eivät niin mairittelevia, mutta kuten monessa muussakin, myös konsultin totuus on tarua karumpaa. Konsultilta odotetaan joka päivä, säästä ja tilanteesta riippumatta vakuuttavuutta, vastauksia ja vastuunottoa, vaativissakin tilanteissa. Konsultti on taho, jonka pitää tietää vastaukset niihinkin kysymyksiin, joita organisaatiossa on pohdittu pitkään, puhumattakaan niistä, joita ei ole edes osattu kysyä. Kokenut konsultti on toki kohdannut samantyyppisiä tilanteita muissakin organisaatioissa, mikä antaa eväitä opastaa nykyisissä haasteissa ja ennakoida tulevia.

Osallistavat työtavat ovat siirtäneet konsultin vastuuta osallistajille, mutta samalla konsultin tehtävä on siirtynyt sisällöllisestä osaamisesta työprosessien ja ryhmien johtamiseen. On ymmärrettävä yksilöiden ja ryhmien toimintaa, hallittava ajankäyttöä ja varauduttava hoitamaan yllätyksiä, joita aina tulee kun toimitaan ihmisten kanssa. Tuloksia pitää syntyä, ja aina mielellään nopeammin kuin olisi kuunaan mahdollista. Epäonnistumisiakin voi tulla, mutta niistä on otettava nopeasti opiksi ja jatkettava seuraaviin haasteisiin entistä varmempana.

Kuva: Pixabay RAEng

Reilun 20 vuotta konsulttina on ollut todella antoisaa ja tuottoisaakin, mutta samalla hyvin kuluttavaa aikaa. Olen alkanut ymmärtää, miten radikaali muutos siirtyminen näistä lähtökohdista kokopäiväiseksi tutkijaopiskelijaksi on oikeastaan ollut. Radikaali, mutta tervetullut.

Tutkijan tehtävänä on tuottaa uutta tietoa. Sitä ei kuitenkaan keksitä omasta päästä, vaan se syntyy systemaattisen tutkimusprosessin kautta, lähtökohtana olemassa oleva tutkimus. Siis toisten ajatukset ja työ? Entä omani? Oma tutkimusaihe ja -asetelmakin joutuivat heti ensi metreistä muiden armoille – piti pystyä perustelemaan että nykyisessä tutkimuskentässä olisi aiheen mentävä aukko. Se ei tuntunut ihan reilulta, vaikka motiivin ymmärsikin. Omaa aihetta piti nopeasti oppia tarkastelemaan yleisen hyödyn näkökulmasta, kädenvarren etäisyydeltä, ei henkilökotaisena intohimonaan tai missionaan.

Ensimmäinen suuri yllätys oli, että tämän myötä muiden tutkimuksista tulikin aarteita löydettäväksi. Konsultin arjessa kilpailuasetelma on aina läsnä – kuka keksii ensimmäisenä uusia metodeja, voittaa isompia hankkeita tai saa eniten mainetta. Yhtäkkiä ’kilpailijat’ olivatkin toivottuja kollegoita, joiden työ on olennaisen tärkeää omassa tekemisessä ja joiden tutkimuksen onnistuminen oli itsellekin eduksi. Tieteen tietokannat ovat nykyään kuin tutkijan ‘Tinder’, josta haen kuhunkin tarpeeseen parhaita matcheja.

Jopa apurahojen hakeminen ei tunnu enää kilpailulta, vaikka ei hakemusten tekeminen ole edelleenkään kovin hauskaa. Minun pitää tutkijana osata kuvata tutkimukseni ja sen tarve mahdollisimman hyvin, jotta arvioijatkin näkevät sen arvon. Loppu on kiinni siitä kuinka monelle hyvälle hankkeelle riittää rahaa.

Tutkimusprosessi ja siihen liittyvät käytännöt ovat olleet varsinainen haaste. Tieteen käytännöt ovat businesselämää jäykempiä, eivät täysin noudata maalaisjärjen logiikoita ja vaativat tarjoilemaan asiat tietyssä muodossa. Rationaalisesti säännöt ymmärtää, mutta tekeminen onkin sitten toinen juttu. On kestänyt melkoisen tovin hahmottaa esimerkiksi tieteellisen artikkelin rakenne: maalaisjärjellä painotuksen olisi hyvä olla tutkimuksessa ja sen tuloksissa, ja ne voisi tarjoilla ensimmäisenä, mutta artikkelissa painotus on usein nykyisessä tutkimuksessa ja käytetyissä menetelmissä. Alalla alan tavalla.

Suurin muutos konsultin rooliin verrattuna on ollut se, ettei tutkija ’saa’ eikä oikein voikaan tietää mitä tuloksia tutkimus tulee tuottamaan. Kuljemme yhtä matkaa tutkimuksen kanssa, emme sen edellä. Kun edellisessä roolissa piti tietää, ennakoida ja osata asioita, on ollut suorastaan vapauttavaa siirtyä ihmettelijäksi, ja erityisesti kyseenalaistamaan omaa ajatteluaan. Entä jos olenkin väärässä? Erityisen antoisaa on ollut seurata tutkimuksen ensimmäisen vaiheen annin jäsentymistä analyysin edetessä – ja yllättyä. Tuloksista on tullut esille seikkoja, joita en osannut lainkaan odottaa.

Haasteita on vielä runsaasti taklattavaksi ja matkaa edessä. Edelleen kuormittaa paljon se, että tuloksia syntyy niin hitaasti. Se tuntuu epäonnistumiselta. Ensimmäisen artikkelin kirjoittaminen on ollut yhtä kompastelua, mutta ehkä seuraava syntyy aikanaan helpommin.

Onko matka ollut tähän mennessä sen arvoinen? On. Haasteet ovat vaan olleet muita kuin osasi odottaa ja mihin oli varautunut.

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.

Lisää tunnustuksia. Olen huijari.

Silmäilin pro graduani ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun kun se oli valmistunut vuonna 1991. Yli 30 vuotta työ on saanut olla rauhassa, ja olisi saanut olla edelleenkin, mutta se tuli vastaani varsin erikoisella tavalla. Hain netistä strategiaa käsitteleviä tutkimuksia väikkäriin, ja ilahduin, että olipas joku tehnyt kiinnostavasta aiheesta tutkimusta!

Tajusin vasta hetken ihasteltuani, että tekijähän olin minä itse.

Kuva Pixabay Pexels

Kuin salamaniskusta vanhat tunteet nousivat pintaan. Syvä epävarmuus. Häpeä. Ahdistus. Inhokin. Muistan miten mietin työn viimein valmistuttua, että se ei tainnut olla lainkaan mitä toimeksiantaja oli toivonut tai odottanut. Arvosana oli ihan kohtuullinen, muuta palautetta en muista. Heti työn esittelyn jälkeen halusin haudata sen syvälle arkistojen syövereihin, ja jatkaa eteenpäin toivoen, että muutkin unohtaisivat sen mahdollisimman pian.

Pienen kauhun vallassa avasin tiedoston, ja hämmästyin. Se oli oikein hyvä. Ottaen huomioon aiheen vaativuuden ja tuon ajan lähdeaineistot, työ oli itse asiassa erittäinkin hyvä.

Huijarisyndroomalle on tyypillistä, että ihmisen on vaikea arvioida saavutuksiaan ja työtään objektiivisesti, saati arvostaa niitä. Kaikki mitä tekee, tuntuu helposti riittämättömältä tai ainakin vain pinnallisesti kelvolliselta. Jos jokin onnistuu, se on suurella todennäköisyydellä tuuria tai sattuma. Tai muiden arvostelukyvyn puutetta tai kiltteyttä.

Ilmiö tunnistettiin 1970-luvun lopulla, ja sen huomattiin vaivaavan erityisesti naisia. Huijarisyndrooman aiheuttamat epäilyt kohdistuvat tyypillisesti saavutuksiin tai suorituksiin, mutta ihminen saattaa myös epäillä kykyjään. Huijari saattaa verrata itseään muihin tai punnita tekosiaan itse asettamiaan, liiankin korkeita ihanteita vasten.

Huijarit ovat erityisen hyviä kolmessa taidossa, jotka ylläpitävät haitallista ajattelua. He ovat hyviä suodattamaan ja vääristelmään totuutta sekä perustelemaan huonoutensa itselleen.

Kaikki itsensä suhteen epävarmat eivät ole huijareita. Jokin aika siten eräs twitteristi julisti, että huijarisyndrooma on vain tekosyy kerjätä huomiota tai myötätuntoa, tai jopa keino manipuloida toisia. Väitteessä piilee epäloogisuus: huijarihan pelkää paljastuvansa. Omien epäilyjen pitäminen salassa muilta on syndrooman ydintä.  Huijarius on ennen kaikkea sisäinen ilmiö, tunne siitä, ettei oikeasti ole niin hyvä kuin on saanut muut uskomaan.

Huijariuttaan voi kesyttää. Omani pysyy kurissa, kun muistutan itseäni yksinkertaisesta totuudesta: muilla on ihan riittävästi murehdittavaa omissakin asioissaan, jotta he ehtisivät miettiä minun tekemisiäni. Muutenkin ajatteluaan on hyvä kyseenalaistaa heti, kun huijari alkaa ilkkua olkapäällä. Se jää aika helposti kiinni metkuistaan.

Yhdessä asiassa twitteristi oli kuitenkin oikeassa: huijarisyndrooma on huijausta. Samalla kun se on henkilölle itselleen totisinta totta, se on täydellinen vale. Mikä paradoksi!

Lisää huijareista voit lukea esimerkiksi
Feenstra, S., Begeny, C.T., Ryan, M.K., Rink, F.A., Stoker, J.I. and Jordan, J. (2020), “Contextualizing the Impostor ‘Syndrome’”, Frontiers in Psychology, Frontiers Media S.A., Vol. 11, available at:https://doi.org/10.3389/fpsyg.2020.575024.
Hawley, K. (2019), “I—What Is Impostor Syndrome?”, Aristotelian Society Supplementary Volume, Oxford University Press (OUP), Vol. 93 No. 1, pp. 203–226.
Kearns H. THE IMPOSTER SYNDROME, THINKWELL.

Jos ‘Synergia osana yrityksen strategista johtamista’ vm 1991 kiinnostaa
http://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-2020111611435

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.