Hidas kuoriutuminen konsultista tutkijaksi

Ensimmäinen tutkimusartikkeli on jo paremman puolella, ja sen myötä on tullut mietittyä matkaa ‘edellisestä elämästä’ tähän pisteeseen. Konsutti ja tutkija kun ovat lähes toistensa vastakohtia. Matka roolista toiseen vaatii näköjään ainakin tältä konsultilta perinpohjaista uudistumista, eikä mikään ei ole enää ennallaan.

Yrityskonsutti – tehtävä joka herättää kaikissa mielikuvia ja tunnelmia. Monet eivät niin mairittelevia, mutta kuten monessa muussakin, myös konsultin totuus on tarua karumpaa. Konsultilta odotetaan joka päivä, säästä ja tilanteesta riippumatta vakuuttavuutta, vastauksia ja vastuunottoa, vaativissakin tilanteissa. Konsultti on taho, jonka pitää tietää vastaukset niihinkin kysymyksiin, joita organisaatiossa on pohdittu pitkään, puhumattakaan niistä, joita ei ole edes osattu kysyä. Kokenut konsultti on toki kohdannut samantyyppisiä tilanteita muissakin organisaatioissa, mikä antaa eväitä opastaa nykyisissä haasteissa ja ennakoida tulevia.

Osallistavat työtavat ovat siirtäneet konsultin vastuuta osallistajille, mutta samalla konsultin tehtävä on siirtynyt sisällöllisestä osaamisesta työprosessien ja ryhmien johtamiseen. On ymmärrettävä yksilöiden ja ryhmien toimintaa, hallittava ajankäyttöä ja varauduttava hoitamaan yllätyksiä, joita aina tulee kun toimitaan ihmisten kanssa. Tuloksia pitää syntyä, ja aina mielellään nopeammin kuin olisi kuunaan mahdollista. Epäonnistumisiakin voi tulla, mutta niistä on otettava nopeasti opiksi ja jatkettava seuraaviin haasteisiin entistä varmempana.

Kuva: Pixabay RAEng

Reilun 20 vuotta konsulttina on ollut todella antoisaa ja tuottoisaakin, mutta samalla hyvin kuluttavaa aikaa. Olen alkanut ymmärtää, miten radikaali muutos siirtyminen näistä lähtökohdista kokopäiväiseksi tutkijaopiskelijaksi on oikeastaan ollut. Radikaali, mutta tervetullut.

Tutkijan tehtävänä on tuottaa uutta tietoa. Sitä ei kuitenkaan keksitä omasta päästä, vaan se syntyy systemaattisen tutkimusprosessin kautta, lähtökohtana olemassa oleva tutkimus. Siis toisten ajatukset ja työ? Entä omani? Oma tutkimusaihe ja -asetelmakin joutuivat heti ensi metreistä muiden armoille – piti pystyä perustelemaan että nykyisessä tutkimuskentässä olisi aiheen mentävä aukko. Se ei tuntunut ihan reilulta, vaikka motiivin ymmärsikin. Omaa aihetta piti nopeasti oppia tarkastelemaan yleisen hyödyn näkökulmasta, kädenvarren etäisyydeltä, ei henkilökotaisena intohimonaan tai missionaan.

Ensimmäinen suuri yllätys oli, että tämän myötä muiden tutkimuksista tulikin aarteita löydettäväksi. Konsultin arjessa kilpailuasetelma on aina läsnä – kuka keksii ensimmäisenä uusia metodeja, voittaa isompia hankkeita tai saa eniten mainetta. Yhtäkkiä ’kilpailijat’ olivatkin toivottuja kollegoita, joiden työ on olennaisen tärkeää omassa tekemisessä ja joiden tutkimuksen onnistuminen oli itsellekin eduksi. Tieteen tietokannat ovat nykyään kuin tutkijan ‘Tinder’, josta haen kuhunkin tarpeeseen parhaita matcheja.

Jopa apurahojen hakeminen ei tunnu enää kilpailulta, vaikka ei hakemusten tekeminen ole edelleenkään kovin hauskaa. Minun pitää tutkijana osata kuvata tutkimukseni ja sen tarve mahdollisimman hyvin, jotta arvioijatkin näkevät sen arvon. Loppu on kiinni siitä kuinka monelle hyvälle hankkeelle riittää rahaa.

Tutkimusprosessi ja siihen liittyvät käytännöt ovat olleet varsinainen haaste. Tieteen käytännöt ovat businesselämää jäykempiä, eivät täysin noudata maalaisjärjen logiikoita ja vaativat tarjoilemaan asiat tietyssä muodossa. Rationaalisesti säännöt ymmärtää, mutta tekeminen onkin sitten toinen juttu. On kestänyt melkoisen tovin hahmottaa esimerkiksi tieteellisen artikkelin rakenne: maalaisjärjellä painotuksen olisi hyvä olla tutkimuksessa ja sen tuloksissa, ja ne voisi tarjoilla ensimmäisenä, mutta artikkelissa painotus on usein nykyisessä tutkimuksessa ja käytetyissä menetelmissä. Alalla alan tavalla.

Suurin muutos konsultin rooliin verrattuna on ollut se, ettei tutkija ’saa’ eikä oikein voikaan tietää mitä tuloksia tutkimus tulee tuottamaan. Kuljemme yhtä matkaa tutkimuksen kanssa, emme sen edellä. Kun edellisessä roolissa piti tietää, ennakoida ja osata asioita, on ollut suorastaan vapauttavaa siirtyä ihmettelijäksi, ja erityisesti kyseenalaistamaan omaa ajatteluaan. Entä jos olenkin väärässä? Erityisen antoisaa on ollut seurata tutkimuksen ensimmäisen vaiheen annin jäsentymistä analyysin edetessä – ja yllättyä. Tuloksista on tullut esille seikkoja, joita en osannut lainkaan odottaa.

Haasteita on vielä runsaasti taklattavaksi ja matkaa edessä. Edelleen kuormittaa paljon se, että tuloksia syntyy niin hitaasti. Se tuntuu epäonnistumiselta. Ensimmäisen artikkelin kirjoittaminen on ollut yhtä kompastelua, mutta ehkä seuraava syntyy aikanaan helpommin.

Onko matka ollut tähän mennessä sen arvoinen? On. Haasteet ovat vaan olleet muita kuin osasi odottaa ja mihin oli varautunut.

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.

Lisää tunnustuksia. Olen huijari.

Silmäilin pro graduani ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun kun se oli valmistunut vuonna 1991. Yli 30 vuotta työ on saanut olla rauhassa, ja olisi saanut olla edelleenkin, mutta se tuli vastaani varsin erikoisella tavalla. Hain netistä strategiaa käsitteleviä tutkimuksia väikkäriin, ja ilahduin, että olipas joku tehnyt kiinnostavasta aiheesta tutkimusta!

Tajusin vasta hetken ihasteltuani, että tekijähän olin minä itse.

Kuva Pixabay Pexels

Kuin salamaniskusta vanhat tunteet nousivat pintaan. Syvä epävarmuus. Häpeä. Ahdistus. Inhokin. Muistan miten mietin työn viimein valmistuttua, että se ei tainnut olla lainkaan mitä toimeksiantaja oli toivonut tai odottanut. Arvosana oli ihan kohtuullinen, muuta palautetta en muista. Heti työn esittelyn jälkeen halusin haudata sen syvälle arkistojen syövereihin, ja jatkaa eteenpäin toivoen, että muutkin unohtaisivat sen mahdollisimman pian.

Pienen kauhun vallassa avasin tiedoston, ja hämmästyin. Se oli oikein hyvä. Ottaen huomioon aiheen vaativuuden ja tuon ajan lähdeaineistot, työ oli itse asiassa erittäinkin hyvä.

Huijarisyndroomalle on tyypillistä, että ihmisen on vaikea arvioida saavutuksiaan ja työtään objektiivisesti, saati arvostaa niitä. Kaikki mitä tekee, tuntuu helposti riittämättömältä tai ainakin vain pinnallisesti kelvolliselta. Jos jokin onnistuu, se on suurella todennäköisyydellä tuuria tai sattuma. Tai muiden arvostelukyvyn puutetta tai kiltteyttä.

Ilmiö tunnistettiin 1970-luvun lopulla, ja sen huomattiin vaivaavan erityisesti naisia. Huijarisyndrooman aiheuttamat epäilyt kohdistuvat tyypillisesti saavutuksiin tai suorituksiin, mutta ihminen saattaa myös epäillä kykyjään. Huijari saattaa verrata itseään muihin tai punnita tekosiaan itse asettamiaan, liiankin korkeita ihanteita vasten.

Huijarit ovat erityisen hyviä kolmessa taidossa, jotka ylläpitävät haitallista ajattelua. He ovat hyviä suodattamaan ja vääristelmään totuutta sekä perustelemaan huonoutensa itselleen.

Kaikki itsensä suhteen epävarmat eivät ole huijareita. Jokin aika siten eräs twitteristi julisti, että huijarisyndrooma on vain tekosyy kerjätä huomiota tai myötätuntoa, tai jopa keino manipuloida toisia. Väitteessä piilee epäloogisuus: huijarihan pelkää paljastuvansa. Omien epäilyjen pitäminen salassa muilta on syndrooman ydintä.  Huijarius on ennen kaikkea sisäinen ilmiö, tunne siitä, ettei oikeasti ole niin hyvä kuin on saanut muut uskomaan.

Huijariuttaan voi kesyttää. Omani pysyy kurissa, kun muistutan itseäni yksinkertaisesta totuudesta: muilla on ihan riittävästi murehdittavaa omissakin asioissaan, jotta he ehtisivät miettiä minun tekemisiäni. Muutenkin ajatteluaan on hyvä kyseenalaistaa heti, kun huijari alkaa ilkkua olkapäällä. Se jää aika helposti kiinni metkuistaan.

Yhdessä asiassa twitteristi oli kuitenkin oikeassa: huijarisyndrooma on huijausta. Samalla kun se on henkilölle itselleen totisinta totta, se on täydellinen vale. Mikä paradoksi!

Lisää huijareista voit lukea esimerkiksi
Feenstra, S., Begeny, C.T., Ryan, M.K., Rink, F.A., Stoker, J.I. and Jordan, J. (2020), “Contextualizing the Impostor ‘Syndrome’”, Frontiers in Psychology, Frontiers Media S.A., Vol. 11, available at:https://doi.org/10.3389/fpsyg.2020.575024.
Hawley, K. (2019), “I—What Is Impostor Syndrome?”, Aristotelian Society Supplementary Volume, Oxford University Press (OUP), Vol. 93 No. 1, pp. 203–226.
Kearns H. THE IMPOSTER SYNDROME, THINKWELL.

Jos ‘Synergia osana yrityksen strategista johtamista’ vm 1991 kiinnostaa
http://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-2020111611435

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.

Tunnustuksia ja paljastuksia väitöskirjatyön keskeltä

Aloitetaan tunnustuksilla: tunnen syyllisyyttä ja vähän häpeääkin, että en ole vieläkään saanut väitöskirjatyössä konkreettista aikaiseksi.

Olisin halunnut tähän mennessä jo kirjoittaa useita, innostavia blogeja siitä, miten toimitilat vaikuttavat organisaation tavoitteiden saavuttamiseen ja liiketoiminnan onnistumiseen. Olisin halunnut jakaa kanssasi niitä silmiäavaavia löydöksiä, joita tein haastatellessani yritysjohtajia tiloihin liittyvistä ajatuksista. Haluaisin olla jo paljon pidemmällä, on niin paljon jaettavaa ja sanottavaa.

Kuva Pixaby Pexels

Mutta kun en ole. Väitöskirjan tekeminen on ollut yhtä tuskaa, jarrulla seisomista ja itsensä kanssa painimista.

Lähdetään siitä, että kuka käski valita tällaisen aiheen – fyysisten tilojen merkitys strategian toteutumiselle. Aiheen, josta ei ole juurikaan aiempaa tutkimusta. Ohjaajani totesi ensimmäisissä keskusteluissamme, että jos aihetta ei ole tutkittu, syynä voi olla ettei aihe ole tutkittavissa. Hän oli sinänsä oikeassa, tilojen kytkeytyminen strategian toteutumiseen on haastava aihe tutkia: strategian ja tilojen välillä ei ole välitöntä kytkentää, vaan strategia toteutuu tiloissa tapahtuvan toiminnan ja ihmisten kautta. Voidakseni tutkia tilojen ja strategian suhdetta minun on siis täytynyt ensin jäsentää, mitkä kaikki asiat vaikuttavat lopputulokseen, onko tilalla niihin suhdetta ja miten niiden tuloksellisuutta voisi tutkia. Kaikki tämä ennen kuin pääsisin edes tarttumaan itse asiaan.

Nykyiseen tutkimukseen tutustuminen on vain lisännyt tuskaa, sillä vuosikymmenten aikana tehtyjen tutkimusten ja laajojen tietokantojen syövereissä kadottaa helposti suuntansa. Maailmalla on tehty tuhansittain ansiokkaita tiloihin liittyviä tutkimuksia, joista jokaisessa on ollut jotain kiinnostavaa, ja etsimisen kiihkossa on vaarana, että alkaa livetä omasta suunnitelmastaan. Varsinkin kun aivan suoraan hyödynnettävää, samaa aihetta tutkinutta ei ole vielä löytynyt, vaan työn pohjaksi tarvittavan teorian joutuu kokoamaan palasista ja useiden tieteenalojen yhdistelmänä.

Työn näkökulmakaan ei ole helpoimmasta päästä: tutkimuksessa tiloja katsotaan koko organisaation kannalta, ei työntekijän näkökulmasta, mikä on jo suhteellisen paljon tutkittu asia. Organisaatiolle ei voi tehdä kyselytutkimusta tai haastatella sen tuntemuksia tilan soveltuvuudesta ja vaikutuksista. Tutkimusmenetelmien valinta onkin vaatinut paljon aikaa ja kriittistä tarkastelua, vaikka idea mahdollisesta tavasta on ollut mukana jo alusta asti.

Eikä tässä vielä lainkaan kaikki. Aiheen rajaus on osoittautunut myös haastavaksi, eikä aiemmin järkevältä tuntunut rajaus ehkä olekaan enää työn edetessä välttämättä pätevä. Viimeisin esimerkki tästä on alkuviikolta, jolloin olin vielä vankasti sitä mieltä, että tilojen tuottavuus on tärkeä teema ottaa mukaan käsittelyyn. Eilen hylkäsin sen, ja palasin perusasioiden – strategia, organisaatio ja tilat – äärelle. Joskus kyllä tuntuu, että märän saippuan puristaminen kädessä olisi helpommin hallittava haaste kuin tämä tutkimus.

Konsulttina olisin ihan heittämällä jo siinä pisteessä missä haluaisin olla. Pidemmälläkin. Konsultin tieto on usein kokemusperäistä ja intuitiivistakin, maalaisjärjellä ymmärrettävää. Konsultti voi lisätä argumentaatioonsa väitteitä, joiden tarkoituksena on herätellä ja ravistella ajattelua, vaikka ne eivät olisi tottakaan. Joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Tutkijallakin on oma käsityksensä asioiden tilasta, mutta se ei riitä: väitteet on pystyttävä todentamaan. Mistä tullaankin sitten isoimpaan tuskan aiheuttajaan, tutkijan osaamiseen. Tiedän aikaisempien opiskeluideni pohjalta perusasiat, mutta väitöskirjatason tekeminen onkin vähän eri juttu. Vaikka lupasin paljastuksia, en kyllä kehtaa kertoa, miten pienten käytännön asioiden kanssa on tullut kompuroitua.

Sen sijaan paljastan, että olen oudolla tavalla nauttinut joka hetkestä, niistä tuskaisimmistakin. Jos tämä olisi helppoa, ehkä muut olisivat jo tehneet tutkimukseni?

Allekirjoitan täysin toteamuksen, että väitöskirjatekijän on rakastettava aihettaan. Vähemmällä työ olisi jäänyt jo monesti kesken. Rakkauteni tutkimusaihettani kohtaan on lähes orjuuttavaa, eikä siksi ole epäselvää, kumpi lopulta antaa periksi, minä vai aihe.

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.